tiistai 22. toukokuuta 2018

HUONO ÄITI

En oo yli kolmeen kuukauteen kirjoittanut tänne mitään. Syyttäisin ajanpuutetta, mutta totuus on, että mun kaikki into ja inspis kirjoittamiseen on ollut aivan tipotiessään. Kun multa kysytään, että kirjoitanko vielä blogia niin vastaan aika nolona, että: "kyllä mä, mut nyt on ollu vähän pidempi tauko...". Kuulumisetkin odottaa kertomistaan, mutta seuraavalla kerralla sitten. Nimittäin tänään haluaisin puhua tästä tunteesta, joka mut ainakin valtaa hyvin usein. Tunne, että oon huono äiti. 

Maanantaiaamu, klo 8:48. Saan hädin tuskin silmiäni auki jotta voin vilkaista kelloa ja sitä, mitä Santtu ja Mio puuhaavat. Santtu menee töihin normaalia myöhempään jotta saan nukuttua. Heti kun avaan silmät, iskee suunnaton ahdistus ja haluaisin vain hautautua peiton alle koko päiväksi. Kun Mio huomaa mun olevan hereillä, hyväntuuliset leikit on tiessään ja alkaa kitinä ja änkeäminen mun viereen. "Tuu Mio tänne, annetaan äidin nukkua vielä hetki". Nieleskelen kyyneleitä. Oon niin huono äiti kun oon nukkunut näinkin myöhään. Silti mun silmät painuu vielä hetkeksi kiinni, koska en vain saa pidettyä niitä auki. 

Kun saa lapsen, oletetaan vanhemman olevan aina yltiöpäisen onnellinen ja yhtä hymyä. Ethän sä voi valittaa, että on rankkaa kun itse lapsen halusit. No miksen vois? Kyllä jokaisella vanhemmalla on oikeus sanoa ääneen, että on rankkaa jos kotona raivotaan aamusta iltaan tai jos öitä ei nukuta. Mun mielestä somessa ( alan olemaan somesta sitä mieltä, että se on kaiken pahan alku ja juuri ) annetaan turhankin siloiteltuja ruusunpunaisia pilvilinnakuvitelmia välillä lapsiarjesta. On toki paljon rehellisiä, puklun, huudon, tissi- ja tuttivieroitusten, uhman ja väsymyksen täyteisiä kertomuksia. En tiedä teistä, mutta meillä on suurimman osan ajasta koti mullin mallin, meidän lapsi ei syö jokaista ruokaansa itse, päikkärit on yks perkele, meillä on uhmaikä jo alkanut eroahdistuksen päälle, mä en oo bikinikunnossa, meidän parisuhteen eteen saa todellakin tehdä töitä ja joskus menee päiviä ennen kuin pääsen suihkuun asti. Tähän päälle ynnätään vielä mun masennus ja uniongelmat niin on väsymys taattu ja koen 90% ajasta olevani huono äiti. 



Mä rakastan lastani enemmän kuin mitään tai ketään muuta tässä maailmassa. Mutta mä oon aivan törkeen väsynyt. Kirjoitin mun instagramin storyyn eilen näin:

"Meidän päivä:
Mio hermostuu ja turhautuu KAIKESTA. Kun ei osata vielä kävellä, mutta kun haluais. Kun se palikka ei mee just sillee päin kun sen haluais. Kun pestään naama ja kädet ruokailun jälkeen mut se ei oo yhtään kivaa. Kaikesta alkaa huuto.

Mulla on pahin ahdistus hetkeen ja haluaisin vaan kyhjöttää pimeessä huoneessa yksin, hiljaisuudessa. Silmät ei meinaa pysyä auki, itkettää ja olo on kuin zombiella. Jopa hengittäminen tuntuu työläältä.

Mutta kun päikkäriaikaan imetyksen jälkeen nostin Mion syliin, en voinut ihan heti laskea herraa sänkyyn unille. Mio paino päänsä mua vasten ja nukahti syliin samalla kun mä astelin ympäri Mion huonetta ja silittelin tota pientä pellavapäätä. Sen jälkeen tuli hyvä olla.

Ehkä me selvitään tästä päivästä."


Kun viimein laskin Misen omaan sänkyyn unille, istahdin sohvalle ja siinä mä löhösin koko päikkäreiden ajan. En uhrannut ajatustakaan tiskivuoren taltuttamiselle tai lelujen keräämiselle, puhumattakaan kylppärissä odottavalle pyykkivuorelle. Puhuin toisen äidin kanssa näistä tuntemuksista ja se on vaan niin sanoinkuvaamattoman ihanaa kun joku ymmärtää sun ajatukset just eikä melkein! Tuli omalla tavallaan helpottunut olo kun tiesi ettei oo yksin, vaikkei oo kivaa, että ihmisillä on rankkaa.
Mun kykyä olla äiti on kyseenalaistettu mun masennuksen takia, vaikka suurimman osan ajasta oon iloinen, oma itseni ja oon täysin kykeneväinen huolehtimaan lapsestani. 


Mikä määrittelee, onko huono vanhempi? Tekeekö se susta huonon äidin tai isänkin, jos et tee jokaista lapsen ruokaa itse? Tai se jos ette mee pää kolmantena jalkana kerhoissa ja harrastuksissa? Tai jos oot välillä väsynyt ja tuntuu että ainoa asia mitä haluaisit, on nukkua? Vastaus on ei, ei se tee susta huonoa vanhempaa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan ja yksilöitä. Siihen mihin toisella riittää energiaa, toisella ei riitä. Mutta se mikä tekee huonon vanhemman on se, jos lapsen tarpeet ja hyvinvointi jätetään heitteille. Jos lapsesta ei huolehdita eikä luoda turvallista ympäristöä elää.

Kunhan me pyritään tekemään parhaamme ja rakastetaan ja huolehditaan lapsistamme, asiat on hyvin eikä väsymys tee meistä huonoja vanhempia. 

tiistai 13. helmikuuta 2018

VIISI VUOTTA

Mä yläasteella monesti ihmettelin, että mikä siinä Rouhiksessa on muka niin erityistä, ihanaa ja söpöö? Nimittäin moni tuntui olevan ihastunut tohon ujon oloiseen urheilijapoikaan joka porukassa oli hiljaa ja vain nauroi muiden jutuille. Vaalea kiharapehko, kollarit ja lenkkarit. Sen mä Santusta muistan yläasteelta enkä koskaan sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota, eikä se muhun, awkwardiin emotyttöön. Oltiin ihan eri maailmoista, toisinaan juteltiin vähäsen niitä näitä, ja varmaan viimeiset ihmiset keiden olis kuvitellut päätyvän yhteen.

2013 kaikki muuttui kun palasin kotipaikkakunnalleni Ruovedelle lukioon. Jokin yhtäkkiä Santussa vaan iski ja sitten se iskikin kovaa. Vaikka hetki meidän yhteen päätymiselle oli maailman huonoin ja asiat meni monimutkaisiksi, niin kumpikaan ei lopulta halunnut luovuttaa. Jonkun toisen kohdalla olisin varmaan antanut asian olla. Se on vaikeeta selittää, mutta ensimmäistä kertaa mulle tuli tunne, että tää on nyt se ihminen. Ja voi kuinka oikeessa se tunne olikaan! 








Vaikka meidän alku oli monella tapaa sotkuinen, niin en luopuisi Santusta mistään hinnasta. Jotkut asiat tekisin eri tavalla, mutta Santusta en luopuis. Me ollaan riidelty monet riidat, itketty monet itkut, naurettu lukemattomat naurut ja rakastetaan toisiamme joka päivä entistä enemmän, jos se nyt enää on mahdollista. Me ollaan kuljettu pitkä matka sieltä hädin tuskin 18 kesäsistä tähän päivään, vaikka lopulta viisi vuottakaan ei oo pitkä aika.


Meidän ensimmäisen asunnon olohuone.



2014 elokuussa muutettiin ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Tampereelle ja se on tällä hetkellä meidän pitkäaikaisin asunto missä ollaan asuttu. Mulla on edelleen välillä ikävä sitä pientä 43 neliön asuntoa jossa ehti tapahtua niin paljon. 2015 marraskuussa me mentiin kihloihin. Oltiin oltu todella lähellä eroa, mutta silloiset tapahtumat vain teki kummallekin selväksi ettei kumpikaan halunnut viettää elämäänsä ilman toista ( kuulostaapa dramaattiselta ). Silloin me suljettiin puhelimet ja lukittauduttiin kotiin joksikin aikaa. Voi kuinka monta kertaa me katsottiinkaan Kaksin karkuteillä, heh. Se oli meidän silloinen hyvän mielen leffa ( koska tunnetusti disneyleffat on parhaita ).








2016 toukokuussa isä saattoi mut alttarille Yiruman River Flows In You:n tahdissa ja luovutti mut Santulle. Muistan kuinka hymyilin kuin mielipuoli koko ajan enkä saanut hillittyä hymyäni, en sitten yhtään. Sanottiin "tahdon" ja vietettiin ihanat häät läheisten kanssa. Eikä aikaakaan kun lokakuussa 2016, vain 5kk häistä, raskaustestiin ilmestyi toinen viiva. Muistan kun tein varuiksi vielä digitaalisen testin ja kun siihen ilmestyi sana "raskaana 1-2 viikkoa", soitin Santulle töihin lähes kiljuen. Santtu nauroi ja tuumasi, että "mähän sanoin että sä oot raskaana". Ensin ajateltiin, että kerrotaan vasta jouluna läheisille, mutta arvatkaa pystyttiinkö. Mä jaksoin vissiin sinnitellä iltaan asti ennen kuin kerroin omille vanhemmilleni, Santun vanhemmille kerrottiin parin päivän päästä kun nähtiin.





Ja niin kesäkuussa 2017 tapahtui paras asia, mitä 2013 vuoden tapahtumista on seurannut. Meidän maailman ihanin, pieni kolmikiloinen poika syntyi. Muistan kuinka Santtu kyynelehti kun Mio parkaisi ensimmäisen kerran. Ja ikuisesti tuun muistamaan sen hetken kun tulin suihkusta ja Santtu keinui keinutuolissa aivan uupuneena, mutta hymy huulillaan ja pienen pieni pää ja pipo kurkisti Santun paidan kauluksesta. Enkä vois kuvitellakaan parempaa isää kuin Santtu. Sen suunnattoman rakkauden mikä vallitsee noiden kahden välillä, näkee kilometrien päähän. Santtu on Mion sankari, siitä ei oo epäilystäkään.





Santtu on se joka saa mut kiukustumaan nanosekunnissa, mutta myöskin nauramaan sen jälkeen. Santtu on se kelle voin kertoa kaikki surut ja murheet ja jakaa ilot ja onnen hetket. Santtu on se kehen luotan täydestä sydämestäni ja kenen kanssa oon maailman onnellisin. Kiitos maailman parhaimmalle ystävälle, aviomiehelle ja isälle kuluneista viidestä vuodesta! En malta odottaa kaikkia tulevia vuosia ja niiden tuomia ihania hetkiä ( laittaisintähänsydämenjososaisintällähemmetinuudellakoneellamutkunenosaa ).



maanantai 12. helmikuuta 2018

MEIDÄN VIIKKO

Mun on pitänyt kirjoittaa vaikka kuinka monesti jo, mutta ( kerrankin ) meidän viikko oli täynnä hälinää ja vilskettä. Oon myös saanut monta postausideaa kuluneen viikon aikana, joten lähiaikoina ei pitäis tulla hiljaisia hetkiä kovin montaa! Mutta tosiaan, ajattelin kertoa meidän kuulumiset viime viikon osalta päivä kerrallaan.

MAANANTAI 5.2. Maanantai tais olla ainoa rauhallinen päivä meillä jolloin oltiin kotosalla ja tehtiin mitä normaalistikin. Leikittiin, sorruttiin katselemaan lastenohjelmia hiukkasen, mua väsytti ihan pirusti ja Mio ei oo tahtonut syödä kunnolla hampaiden nro 5 ja 6 takia. Alahampaathan Miolle tuli nelikuisena, kaksi etummaista ylähammasta seitsenkuisena ja nyt kolmas ja neljäs ylähammas tekee tuloaan. Voi kiukkupylly..





TIISTAI 6.2.
Aamulla mentiin Mion päikkäreiden jälkeen läheiseen vauvakahvilaan kuten nykyään joka tiistai. Mua on ruvennut viime aikoina harmittamaan hirveesti kun alettiin käymään siellä vasta kun Mio oli jo 7kk, eli viime kuussa. Olis varmasti helpottanu mun oloo kun olisin saanu raahattua meidät sinne jo paljon aiemmin koska siellä on aivan ihania ihmisiä ja on ihanaa päästä puhumaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa! Koska vaikka mä voin kyllä puhua esim. äitini kanssa kaikesta, niin on sillä jo hetki viimesestä vauvavuodesta ( koska mun "pikku"veli täyttää jo 17v!! ).

Illalla mulla oli tuplatunnit ryhmäliikunnassa ja voin sanoo, että oli niiiiin lähellä että olisin vaan jääny kotiin sohvan nurkkaan torkkumaan. Mutta, kävin bodyjamissa ja cxworxissa. Kerran ehkä mietin siinä, että miksen vaan jääny kotiin koska huonon kunnon takia olin mukamas tekemässä kuolemaa, mutta loppupeleissä jäi taas kerran tosi hyvä mieli! Plus ryhmäliikunnat on mulle se tapa millä nollaan pään arjesta.

KESKIVIIKKO 7.2. Oltiin sovittu heti aamupäivästä Santun serkun kanssa, että treffataan meillä. Santun serkun lapsi, eli Mion pikkuserkku, on siis 1v 3kk ja näin ollen ei pojilla oo kuin 7kk ikäeroa. Pojat olivat aivan innoissaan toisistaan, kiljuivat ilosta toisilleen, leikkivät ja katselivat kirjoja yhdessä ja muiskauttelivat mojovia pusuja toisilleen. Kun pojista oli seuraa toisilleen, me saatiin Santun serkun kanssa jutella ja kahvitella (=juoda teetä koska kumpikaan meistä ei juo kahvia ). Tullaan tosi hyvin toimeen ja hän on mun mielestä ihan huipputyyppi! Sain myös tuon isomman, joskin kevyemmän, herran syliini kirjaa lukemaan kun meidän pikkutyyppi oli pikanokosilla. Niin ihana. 





Illemmalla pyysin Sonjan visiitille, sillä aiemmasta vierailusta jäi kahvitarjottavaa yli. Kahvit jäi kyllä aikalailla juomatta, sillä Santtu oli hakenut jotain xtran kahvia mitä ei kuulemma saanut alas. Sinänsä en ihmettele. Musta on ihana seurata kuinka Sonja touhuaa kummipoikansa kanssa ja kuinka Mise tykkää kummitädistään ihan älyttömästi!

TORSTAI 8.2. Tää viikko oli aika vauvatreffien täyteinen, nimittäin torstaina ihana pikkuneiti saapui äitinsä kanssa meille. Mio oli aivan ihastuksissaan ja anniskeli pusuja mitä neiti ei ihan arvostanut. Mio osaa olla hiukan tunkeileva välillä koska on niin haltioissaan muista ihmisistä, varsinkin vauvoista ja lapsista! Parit mielensäpahoittamiset tuli vähän kummallekin kun kiellettiin ottamasta leluja toisten käsistä tai tukistamasta toista. Ja en oikeesti voi korostaa tätä tarpeeksi: on niin ihanaa päästä puhumaan ja viettämään aikaa muiden äitien kanssa jotka ymmärtää sen elämäntilanteen!




Tiistait ja torstait on mulle ryhmäliikuntapäiviä ja taas oli sellanen olo, että en varmasti mene vaan jään kotiin nukkumaan. Yrittäkääkin saada mut lähtemään sohvalta! Noh, niin siellä vaan taas oltiin klo 19:10 valmiina hikoilemaan vaikka edelleen oli sellainen nukahdanihanjustpystyynantakaamunnukkua-olo. Siitä huolimatta taisin tehdä kovempaa kuin aiemmilla kerroilla. Illalla ei paljo tarvinnut hakea unta..

PERJANTAI 9.2.
Pysyttiin kotosalla ja Mio vetäs mun yllätykseks kahdet 1,5h päikkärit. Yksi perhetyöntekijöistä kävi tuomassa meille pari kulttuuriseteliä joilla päästään mm. vauvojen värikylpyyn ja Santtu mahdollisesti menee isä-vauva-sirkuskurssille. Illalla mun kummitäti kävi nopeasti ja voi että kuinka ikävä mulla olikaan ollu! Pitäis pyrkiä näkemään useammin kun ei meilläkään mikään kovin suuri välimatka oo, mutta se aina vaan jotenkin jää.

LAUANTAI 10.2.
Oli kunnon "juostaan pää kolmantena jalkana"-päivä. Sain kyllä ihanasti nukkua aamukymmeneen kun Santtu heräs Misen kanssa ja mun piti herätä vasta laittamaan Mio päiväunille. Päikkäreiden jälkeen suunnattiin maalikaupoille ( pian tulossa muutoskuvia ja kirjoitusta meidän pikku projekteista! ) josta haettiin suoraan Sonja kyytiin, tiputettiin Santtu kotiin ja lähdin Sonjan ja Mion kanssa ikeaan. Tää oli just sellanen perus "haen vaan yhden jutun, ai katos mikä kiva juttu tossa on!"-reissu ja tarttu vähän yhtä sun toista mukaan vaikka mä oon ihminen joka lähes juoksee ikean läpi eikä oo siellä yhtään kauempaa kuin on pakko. Mutta tollakin reissulla oli suuri apu, että Sonja oli mukana ja no, kai se nyt on sanomattakin selvää, että Sonja on mun paras ystävä joten rakastan viettää aikaa sen kanssa!

Kotona Sonja auttoi mua pohjamaalauksen kanssa. Ollaan molemmat käyty pintakäsittelyalaa ammattikoulussa ja kyllä sieltä jotain oli takaraivoon jäänyt. Toisaalta olis aivan ihanaa työskennellä maalarina, mutta mun piti silloin lopettaa se koulutus astman ym takia kun ei keuhkot kestäny ( ja diipadaapa lopeta nyt se lätiseminen rouva Rouhiainen ).

Illalla heitettiin Sonja kotiin ja käytiin vielä mun isällä koska myös mun mummi oli siellä. Mio heräs just kun nappasin sen autosta syliin joten hetken aikaa oli kummissaan ja ehkä pieniä vierastuksen alkeita oli havaittavissa, mutta kun sai seurailla hetken kissan touhuja ja herätä rauhassa niin kohta jo revittiin pappaa (=mun isää siis) parrasta ja nauraa räkätettiin. Toki siinä sivussa käytiin myös lattialla mönkimässä kisun perässä ja syömässä imuria.

SUNNUNTAI 11.2.
Sunnuntain piti olla meillä kotona yhdessä hölläilypäivä, mutta oli kauppareissua ja Santtu kävi Ilkan kanssa viemässä tv-tason Ilkan luo. Mio veti 1,5h taas unta palloon sillä välin ja ilta meni mulla maalaamisen parissa.



Tän kirjottaminen tuntu takkuavan mulla koska oon huomannut, että on vaikea kirjoittaa kiinnostavasti perus päivän kulusta. Jotkut sen osaa, itse en niinkään.  Mutta toivottavasti en puuduttanut teitä ihan nukuksiin asti! 

perjantai 2. helmikuuta 2018

VAAVERTSON 8KK

Mio hamuilee pinsettiotteella minikokoisia maissinaksurinkuloita ja välillä pysähtyy katsomaan, että mitähän sitä iskän lautaselta sais napattua noin vaivihkaa. Välillä Mio kurkkaa isänsä selän takaa, hymyilee ja pudistelee päätään. Mulla on taas tällainen hetki, etten suostu uskomaan mun vauvan olevan jo niin iso. Koska vasta hetki sitten Mio oli pieni, just ja just päälle kolmikiloinen ja kaikkiin vaatteisiinsa aivan liian pieni. Muistan kun päästiin kotiin niin Santtu joutui heti seuraavana päivänä käymään ostamassa vauvanvaatteita, niin pieniä kuin vain löytyi. Ja nekin oli liian isoja. Ja joka kuukausi mä edelleen kauhistelen tyypin kasvuvauhtia ja haikailen niiden ensimmäisten hetkien perään. 





Asiat jotka on nyt pop: kasvis-broilerisose, kaikki sormiruoka, kävelyauto, imuri, johdot, ylipäätään kaikki kielletty mihin ei sais koskea, kuolapusut, ikkunasta katselu, jumppapallo, kylvyt ( yhä edelleen ), seisoskelu kun isä tai äiti auttaa, hupparin narujen syöminen ( tää on todella iso riesa nykyään ), lamput, hampaiden harjaus, lauleskelu, vauvakavereiden näkeminen, eläimet, kauppareissut, pillimuki, kauha ja kutitukset.






On myös paljon asioita joita ilman vaavertson voisi pärjätä. Kuten vaikkapa vaatteet. Se on mielensäpahoittajan mielestä niin suuri vääryys kun hänelle vaihdetaan vaatetta päälle. Ja voi hyvä luoja jos äiti erehtyy laittamaan ulkovaatteet! Sitä ei sitten suvaita ollenkaan vaan väännetään itsensä niin kaarelle kuin vain ikinä saadaan. "Vaipanvaihto on myös aivan kamalaa, siis miettikää nyt kuinka äiti kehtaa vaihtaa minun märän vaippani kuivaan. Ne myös kehtaa kuvitella, että minä nukkuisin päikkärit. Pyhpah, ei mulla oo aikaa semmoisiin!" 





Mio on kova pudistelemaan päätään, naureskelemaan, hokemaan "babababa" ja "eieieiei". Asioita ja esineitä pitää tutkia pikkutarkasti ja Mio ryömii ihan hurjaa vauhtia huoneesta toiseen. Mio osaa istua ilman tukea selkä suorana ja tosi tukevasti, muttei osaa vielä nousta itse istumaan. Mio on 11,2kg ja 74,5cm mörssäri. Me saadaan nauttia leveistä hymyistä, pusuista ja naurusta joka päivä. Vaikka usein on aika rankkaakin, nää 8 kuukautta ovat olleet elämäni parhaat! En vaan voi käsittää, että meidän pieni täyttää pian vuoden! 

torstai 1. helmikuuta 2018

"OLISINPA SUPERMUTSI"

Toissapäivänä illalla katselin riemusta kiljuvaa Mioa kun Santtu tuli töistä. Oltiin oltu koko päivä kahdestaan Mion kanssa ja Santtu ehti kotiin juuri Misen iltapuuhiksi. Santtu syötti Miolle iltapalan ja mä keräsin sillä välin lelut lattialta hitain liikkein, sillä mun selkä tuntui olevan hajoamispisteessä. Kylpy, vielä vähän ruokaa, iltatissi ja unille. Lysähdin sohvalle ja huokaisin Santulle:

                                       
"Olisinpa supermutsi"



Mä podin huonoa omaatuntoa... No, kaikesta. Musta tuntui, että mä tein niin kovin vähän Mion eteen muihin äitiin verrattuna. Me käydään harvakseltaan missään, kerran viikossa pyritään käymään läheisessä vauvakahvilassa. Me ei käydä vauvauinnissa, muskarissa tai missään muissakaan kerhoissa. Tuttujen lausahdukset, kuten "ei se lapsi ilman sisarusta opi sosiaalisia taitoja tai jakamaan", pyörii päässä vahvoina ja mietin, laiminlyönkö lastani ja lapseni tulevaisuutta kun ei käydä juurikaan missään mun väsymyksen ja ahdistuksen takia? Riittääkö kerta viikkoon tai kahteen muiden lasten näkemistä?

Entäpä sitten se ruokailu? "Oot huono ja laiska äiti kun oot syöttäny tänään pelkkää sosetta"-ajatus iskee ja lujaa. Meillä ei oo joka aterialla sormiruokaa, ei välttämättä ihan joka päiväkään mitään maissinaksuja kummallisempaa. Ja sormiruokailu meillä koostuu lähinnä parsakaalista, palsternakasta, mikromunakkaasta, kurkusta ja vesimelonista. Sekä sitten niistä naksuista. Mutta kun tuo ajatus iski, niin äkkiä kaivamaan kaappia ja valmistamaan ateriaa herralle. Toki instagramiin laitetaan story, että "hehheh Mio tilas parsakaalia ja palsternakkaa, kyllä mekin syödään sormiruokaa, kattokaa vaikka, en mä oo huono äiti". 

Vaunulenkit on yks murheenkryyni. Musta tuntuu, että muut käy päivittäin todella monella ( ja pitkällä! ) lenkillä. Toki osa vauvoista suostuu nukkumaan vain lenkillä, mutta ite oon mennyt siitä mistä aita on matalin koska meillä se onnistuu. Nimittäin nukutan Mion lähes aina parvekkeelle päikkäreille. Toki me käydään kävellen kaupassa ja välillä tehdään kans lenkkejä, mutta tuntuu että pitäis tehdä niin paljon useammin ja enemmän. Se on se lähtemisen vaikeus.. Huoh. Tätäkin kirjoittaessa stressi ja paineet meinaa puskee päälle ja yritän parhaani mukaan työntää niitä sivummalle. Samalla kun meidän vaapero nukkuu parvekkeella. Voi kuinka ihailen niitä ketkä jaksaa ja tekee.





Meidän koti on sotkuinen 90% ajasta. Tiskit laittamatta, leluja ja vaatteita siellä täällä, pyykkivuori lisääntyy ja sänky on petaamatta. Ja kun Mio ryömii mun luo kiskomaan mua kollareiden lahkeesta, nostan lapseni syliini ja pieni itku kurkussa puhelen.

"Anteeks ettei äiti oo tehnyt enempää. Mutta kai sä tiedät, että äiti ja isä rakastaa sua ihan mahdottomasti? Niin paljon ettei siihen kuule sanat riitä. Äiti yrittää olla parempi jatkossa."


Ja kun tuo pieni ihminen katsoo suoraan mua silmiin ja väläyttään leveän hymyn tarttuen mua poskista ja antaa mojovan kuolapusun, mietin seuraavaa. Me ei mennä koko aikaa, eikä edes joka päivä. Meillä on sotkuista, mutta se on tulosta siitä, että vietetään Mion kanssa aikaa jättäen kotityöt hetkeksi taka-alalle. Laulan Miolle ja tanssitaan ympäri olohuonetta. Pusutellaan ja sylitellään, leikitään ja luetaan satuja. Meidän kotona jokaista itkua kohden raikuu ainakin tuplasti enemmän naurua joka kumpuaa suoraan tuolta pienestä sydämestä.

Ehkä kaikesta huonosta omatunnosta huolimatta, mun ei tarvii olla supermutsi. Ja ehkä mäkin teen jotain oikein. 

torstai 11. tammikuuta 2018

HEIPPA YÖTISSI

Kuten otsikosta jo arvaakin, meillä on lopetettu yöimetykset. Päätös tästä tehtiin kun alettiin kumpikin olemaan aivan loppu Mion jatkuvaan heräilyyn ja kun joka kerta piti päästä tissille, muttei syömään vaan lähinnä käyttämään mua tuttina. Puhuin erityisterveydenhoitajan kanssa asiasta, joka suositteli meidän väsymyksen takia jättämään yöimetykset pois. Niinpä sitten minä siirryin olohuoneeseen nukkumaan ja Santtu jäi makuuhuoneeseen Mion kanssa. Me ei raaskita vielä siirtää Mioa omaan huoneeseen, vaikka sekin olis monen mielestä hyvä ajatus.

Moni kauhistelee unikoulua, mutta pitäisi muistaa myös se, että hyyyyvin harvoin se on sitä huudattamista. Tai itse en ainakaan ymmärrä sitä jos lapsen annetaan yksin huutaa ( sydän särkyy jo ajatuksestakin! ). Me tehtiin niin, että jos Mio piti vain pientä kitinää niin Santtu silitteli ja rauhoitteli, mutta jos äityi huudoksi niin Santtu nosti Mion syliin. Musta tuntuu, että etenkin se ensimmäinen yö oli mulle rankempi kuin Miolle kun valvoin lähes koko yön ja yritin pitää itseni vahvana etten ryntäisi imettämään kun Mise herää. Päätettiin, että klo 21-05 välillä ei saa maitoa. Ja nyt kun yöimetykset ovat olleet poissa noooooin 10 päivää, niin ajattelin kertoa miten meillä meni. Tai menee. 





YÖ 1: Mio saadaan nukkumaan klo 21, heräilee ensimmäisten 1-1,5h aikana useaan otteeseen kuten aina, mutta rauhoittuu silittelyllä ja nukahtaa takaisin. Herää klo 2:00 ja haluaisi tissille. Jonkin verran huutoa, mutta aika pian rauhoittuu Santun sylissä. Menee siihen ettei herra Tossavainen nukahda, vaan alkaa juttelemaan ja naureskelemaan isälleen. Lopulta taas vähän huudetaan ja sitten alkaa uniörinät. Mio on hereillä n. 2,5h ja nukahtaa puoli viiden maissa. Herää kuudelta, imetän ja syödään aamupalaa.

YÖ 2: Sama rumba illalla 21-22:30 välillä, mutta se on ollut lähes aina. Mio herää n.klo 3 kitisemään, mutta nukahtaa uudelleen kun Santtu silittää. Herää aamulla seitsemän aikaan maitohörpylle.

YÖ 3: Iltarumba, herää kolmen aikoihin höpöttelemään ja nukahtaa parin minuutin kuluttua uudestaan, herää kuudelta syömään.

YÖ 4-9: Iltarumbambam, klo 2-3 välillä yöllä herätään joko vähän kitisemään tai kertomaan juttuja, nukahdetaan muutaman minuutin kuluessa. Aamulla seitsemältä maitohörpyt ja unta palloon vielä tunti pari.

YÖ 10: Iltarumbaatirumbaatilaa jonka jälkeen herätään aamulla seitsemältä seuraavan kerran. Maitohörpyt, vielä tunnin nokoset ja sitten herätään oikein iloisena poikana. Ja me kaikki nukutaan paremmin!

Vaikka oon todella helpottunut niin tunnen tietynlaista haikeutta ja vähän suruakin. Nyt sitä alkaa tajuamaan, ettei meidän vauva oo enää sellainen pieni tissituhisija, pikkuinen lämmin käärö joka vain nukkuisi sylissä ikuisuuden. Mio viihtyy niin pieniä hetkiä tällä hetkellä sylissä, että ihan surettaa. Mutta minkäs teet kun toisella on niin kiire tutkimaan joka paikkaa. Siks mun mielestä aamuissa parasta on se, kun Mio on niin hidas heräämään. Silloin saan pidellä herraa sylissä ja nuuskutella tuota unentuoksuista lämmintä vauvaa. Vaikkei se mikään pieni vauva enää olekaan.

Ja tosiaan, vaikka nyt Mio nukkuukin yönsä, niin mä heräilen pari kertaa yössä. Ja Raivoroopen useamman päivän jatkunut raivoaminen ja tyytymättömyys on aika hyvin vaatinut veronsa tällä viikolla. Onneksi huomenna on perjantai ja täällä on sitten taas viikonlopun ajan toinen käsipari apuna, puuh!

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

MUNAJUTTUJA

Mä oon todella aamu-uninen enkä oo vielä vauvankaan kanssa mitenkään maagisesti muuttunut aamuihmiseksi. Onneksi meidän tapaus yleensä nukkuu bauttiarallaa yhdeksään asti saatuaan aamumaidot seitsemän aikaan, mutta on niitäkin päiviä kun pinniksestä alkaa kuulua juttelu ja naureskelu jo kuuden aikaan aamulla. Mutta koska aamut on mulle hyvinkin vaikeita, helppo ja nopee aamupala tulee tarpeeseen! Etenkin kun meillä ei syödä leipää eikä puuroa ( Mio siis aloitti yhtäkkiä totaalikieltäytymisen kaikkia puuroja koskien ja itse en nykyään enää koske kaurapuuroon pitkällä tikullakaan ). Ratkaisu meille löytyi siitä sormiruokailijoille kuuluisasta mikromunakkaasta!

Mä en oo koskaan välittänyt kananmunasta muuten kuin keitettynä, mutta jopa itse lämpesin mikromunakkaalle koska vauvojen reseptiä hiukan muuttaen siitä saa tosi herkullista! Ja mikromunakas on sormiruoista Mion ehdoton lemppari, se on jopa syrjäyttänyt kurkun! Nytpä siis jaan ohjeet sekä pienelle sormiruokailijalle, että vanhemmalle. 







MIKROMUNAKAS VAUVALLE:


1 kananmuna
1 rkl vauvasi käyttämää maitoa ( meillä rintamaito )
1 tl öljyä ( mä pistän ihan minimaalisen määrän oliiviöljyä ja oon tsekannu ravitsemusterapeutilta ja terkalta että on ok )

Sekoita ainekset ja käytä mikrossa 1-4min täydellä teholla. Meillä yleensä riittää vähän reilu 1min. Sen jälkeen annetaan jäähtyä ja annetaan pienen ruokailijan tuhottavaksi.




MIKROMUNAKAS AIKUISELLE:

2 kananmunaa
2-3 rkl maitoa tai vettä
Tilkka öljyä
Mausteita oman maun mukaan kuten basilikaa, mustapippuria, suolaa.. Itse oon käyttänyt nyt mitä kaapista löytyy, eli basilika ja grillimauste

Käytetään mikrossa n.4min täydellä teholla. Riippuen nesteen ja öljyn määrästä voi mennä enemmän tai vähemmän aikaa. Sinne voi sekaan toki heittää jotain lihaisaa tai vaikka kasviksia, mutta itse tykkään ennemmin syödä kasvikset
erillään ja Miollekin pistän kurkkua erikseen.




No, siinäpä se. Meidän aamujen pelastus!