perjantai 15. elokuuta 2014

She lives in a fairy tale somewhere too far for us to find.

Tälläkään kertaa en kirjoita nyt treenaamisesta. Siihen palaan sitten, kun on uutta kerrottavaa. Haluan enemmän kirjoittaa tänään aiheesta, joka mietityttää mua suuresti. Nimittäin tulevaisuus ja muiden odotukset. Riittääkö läheisillä ymmärrys sun valintojas kohtaan vai lytätäänkö sun unelmat samantien? Onko muka oikeesti lukiokoulutus ainoo arvostettava toisen asteen koulutus ja amislaiset vaan "luusereita"? 

Kirjoitan taas omakohtaisesta kokemuksesta. Mä oon viimeiset kolme vuotta haahuillut ja etsinyt sitä omaa juttuani. Aluksi menin Tammerkosken lukioon jossa viihdyin jopa viikon, kunnes järkyttävä ahdistus alkoi ja vaihdoin ammattikouluun. Olin vuoden Hervannassa ammattikoulussa pintakäsittelypuolella ja viihdyin hyvin, mutta astma ja iho ei kestänyt hiontapölyjä ja maaleja ym. Tämän jälkeen mut hyväksyttiin Ouluun koruartesaaniksi, mutta kun ero tuli silloisen poikaystävän kanssa, jouduin jättämään tuon väliin. Siirryin Ruoveden lukioon ja ensimmäinen vuosi meni hyvin. Sitten monien tapahtumien seurauksena halusin pois. Aloitin tänä syksynä Kalevan lukiossa, mutta jälleen kerran se sama vanha ahdistus palasi jolloin äitini sekä pari hyvää ystävääni totesivat: "ei se lukio oo sun paikkas."

Niinpä, lukio ei koskaan oo ollu mun paikka mutta silti menin sinne. Miksi? Ehkä siksi, että isä on painostanu mua menemään lukioon ja jotenkin ajattelin "no kun kaikki muutkin niin minäkin". Mitä hittoa? En muutenkaan oo koskaan ollut ihminen joka tekee asioita koska muutkin tekee. Nyt kolmannen yrityksen jälkeen päätin antaa olla, vihdoin. Nyt tavoitteellisen treenaamisen myötä oon löytäny intohimon, palon ja oman juttuni: liikunnan. Ja mä aion tehdä töitä unelmiani kohti. Omia unelmiani, en isäni unelmia.

En ole onneksi yksin asian kanssa, sillä ystäväni kertoi omaavansa saman ongelman: isän, joka ei pidä ammatillista koulutusta minään. Ylioppilas pitää olla, muutenhan pilaa tulevaisuutensa. Joopa joo sanon minä.. Olis joskus ihan jees jos noissa isissä olis joku off-nappi. Minäkin kohta 20v ja isä koittaa silti määrätä mun tekemisiä ja valintojani. 

Eilen sain huikean uutisen: pääsen töihin Fitnesstukun myymälään Tampereelle! Työkokeiluhan siitä tulee eli 5pvä viikossa 4-6h. Yllätys yllätys kun kerroin isälleni jättäväni lukion kokonaan ja meneväni töihin, hirveä huutohan siitä tuli sillä isä ei arvosta muuta kuin lukiokoulutusta vaikkei itse ole valmistunut kuin peruskoulusta ja sieltäkin todella huonolla keskiarvolla. Suurimmaksi osaksi oon kuitenkin saanut tukea ja kannustusta suunnitelmalleni tehdä töitä ja ensi yhteishaussa hakea liikunnanohjauksen perustutkintoon. Nyt niitä unelmia kohti!

lauantai 9. elokuuta 2014

Parisuhteesta

Mulla on jo pidempään pyöriny mielessä asiaa ja mielipiteitä parisuhteista. Päätin nyt sitten purkaa ne tänne, koska paras tapa mulle purkaa ajatukset on kirjoittaminen. Vaikka sitten blogiin. 

Meillä on Santun kanssa takana yhteistä taivalta vasta 1,5v eikä se alkanutkaa mistään parhaasta mahdollisesta tilanteesta, mutta siitä en halua avautua täällä sen enempää. Huonosta lähtötilanteesta huolimatta me jatkettiin tapailua ja kumpikin tavallaan vielä selviteltiin tunteitamme ja että halutaanko enempää kun ystävyyttä. Kärsivällisyyttä se vaati puolin ja toisin, mutta lopulta kumpikin pysty vaan myöntämään ettei halunnut jättää sitä ystävyyteen. 




Meillä ei oo ollut helppoa. Ollut tosi vaikeita tilanteita, mutta jokaisesta ollaan päästy yli. Miks? Koska me ei pidetä mitään itsestäänselvyytenä eikä me luovuteta niin helpolla ( en nyt sano että jos joku on eronnut että olis tehnyt kumpaakaan, tietenkään se ei aina toimi eikä sille silloin voi mitään vaikka parhaansa yrittää ). Me ollaan puolin ja toisin oltu toistemme tukena ja paikalla aina kun on tarvis. Me ollaan parhaita ystäviä. Kumppaneita. Me pelleillään ja nauretaan yhdessä, me puhutaan henkeviä ja itketään. Se kuuluu parisuhteeseen ja elämään. Niin kauan kun rakastaa toista, on toivoa jatkaa. 





Mun pointti on, että älkää koskaan pitäkö teidän kumppania itsestäänselvyytenä. Älkää olettako että teidät hukutetaan lahjoihin ja romantiikkaan, sillä arkipäivässä ei hirveesti romantiikkaa ole. Arvostakaa jokapäiväisiä hetkiä yhdessä. Mulle arvokkaita hetkiä on esimerkiksi ne, kun Santtu lohduttaa mua painajaisen jälkeen, kun se töihin lähtiessään antaa mulle suukon ja silittää mun hiuksia. Jokainen suukko, hellyydenosoitus, kosketus.. Ne on arvokkaita. 

Kavereille pitää aina järjestää aikaa. Alkuhuuman aikana sen ymmärtää, mutta kun on oltu pidempään yhdessä niin kumppania ei saa käyttää syynä miksei näe kavereita. Toki eri asia, jos on vuosipäivä tai vain tilanne milloin ei millään pysty, mutta muuten järjestäkää aikaa ystäville! Kun on kavereiden kanssa välissä, osaa arvostaa enemmän niitä pieniä hetkiä yhdessä. 




Miten sitten vaikeista tilanteista selviää, kun niitä tulee siitä huolimatta ettei pidä toistaan itsestäänselvyytenä? Jos teitä vaivaa joku tai teillä on suhteessa joku ongelma, älkää sulkeko sitä toista osapuolta ulkopuolelle. Puhukaa, itkekää, huutakaa vaikka. Mutta pahin virhe on jättää kumppani ulkopuolelle. Yhdessä siitä selvitään ja jos ei selvitä, tiedätte että on aika lähtee eri suuntiin. 

Tää teksti oli todella sekava enkä oo ees varma tuliko mun pointti sinällään selville. Mutta vaikka meilläkin Santun kanssa on ollu vaikeeta niin kappas kummaa, ollaan muuttamassa yhteen, edelleen päättömästi rakastuneina ja onnellisina. Aina se ei toimi, aina se ei oo helppoo. Mutta se on yrittämisen arvosta. Nauttikaa toisistanne ihmiset!

perjantai 8. elokuuta 2014

Kiirettä kiirettä

Viimeaikoina musta ei ihan hirveesti oo kuulunut taas mitään. Syy on ihan se, että on ollu aika kiire ja häslinki kun ollaan järjestelty paperiasioita muuttoa koskien, ruvettu pakkaamaan ja hommattu kaikkee tarpeellista. Muutto on elokuun vikana viikonloppuna, miks me sitten pakataan jo nyt? Syystä että, mulla alkaa koulu ens tiistaina ja koska tähän asti oon reenien lisäks vaan löhönny kotona niin tuun varmasti oleen ihan naatti kun reenien lisäks pitää käydä koulussa. Unirytmiin oon yrittäny totutella jo sen verran, että kello herättää kuudelta kun on aika syödä ensimmäisen kerran. 

Koska koulu ja reenaus maksaa, täytyypä tähän soppaan heittää vielä kolmas pyörä, nimittäin työt. Vielä en oo onnistunu saamaan töitä, mutta pakkohan niitä on jostain saada jotta pystyy maksamaan kirjat, salikortin, bussikortin, ruoat.. Mitä vielä? Nyt odotellaan josko Lielahden Filmtownista onnistais! Olis lähellä uutta kämppää eikä tällöin tulis niin hirveesti eestaas reissaamista päivien aikana. Mulle riittää se, että kuljen Lielahdesta sitten Kalevaan kouluun ja Pispalaan salille.

Mulla alko tiistaina myös mun eka dieetti. Kevyt tottakai ja ainoostaan siks, että saadaan tota ylimäärästä höttöö pois mitä on kertyny vähä liikaa. Nälkä on ollu ja voimat kateissa mutta kyllä se on sen arvosta! Saas nähdä miten kroppa muuttuu ja muuttuuko hirveemmin edes niinkin lyhyessä ajassa kun 6 viikossa. 

Nyt jatkan viikonlopusta nauttimista! 


perjantai 1. elokuuta 2014

Good news!

Kun ensimmäistä asuntoa ei saatu, eikä seuraavaakaan, alko kunnon kämpänmetsästys. Muutamaa käytiin katsomassa, mutta mikään ei tuntunut omalta ja sanottiin miettivämme vielä, sillä keskiviikkoiltana meillä oli vielä yks näyttö. No, keskiviikkoiltana ajettiin Lielahteen, pysäköitiin aivan uusien kerrostalojen pihaan ja kiivettiin neljänteen kerrokseen. Kun asunnon nykynen asukas tuli ilosesti avaamaan oven ja kehotti peremmälle, meitä ootti siellä unelma-asunto! Siinä vaiheessa oli oikeastaa ilonen, ettei aiemmin ollu tärpänny. 
Seuraavana aamuna soitin asunnon omistajalle, puhuttiin vaan joku kymmenisen minuuttia puhelimessa, mutta kun olin lopettanut puhelun niin teki mieli tanssia vaan ympäri huonetta. Me saatiin se!! Meidän unelma-asunto! Ens torstaina allekirjoitetaan vuokrasopparit ja elokuun viimeinen vklp meillä onkin muutto edessä! Voi luoja miten ilonen oonkaan!