keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Nuuskamuikkussyndrooma

Nuuskamuikkunen kerran sanoi Muumilaakson tarinoissa (kyllä, olen 20 ja Muumit on huippuja):

"Sieluni vaatii yksinoloa täällä vietetyn ajan jälkeen, aivan kuten sieluni vaatii täällä oloa yksin vietetyn ajan jälkeen."


Mulla on vähän sama juttu kavereiden ja ylipäätään muiden ihmisten suhteen. Mulla on ollut jo puolisentoista vuotta vakava masennus, ja mun jaksaminen on tosi rajallista. Kun Santtu lähti armeijaan, oon nähnyt lähes joka päivä kavereita ja huomaan että rupeen olemaan tosi väsynyt. En kavereihin, en tietenkään, vaan siihen kun pitää keskittyä niin paljon keskusteluihin ym. Toisinaan oon niin väsynyt, etten jaksa puhua mitään ja tällöin oon tosi huonoa seuraa. 


Oon ollu aina tosi huono kuuntelemaan itteeni, mutta nyt oon vihdoin ruvennut oppimaan. Nyt mä tiedän, että mun täytyy ottaa vähän välimatkaa kaikista ja olla omissa oloissani. Jos joku mun ystävistä lukee tätä, syy ei oo teissä vaan ihan mussa itessäni. Mun jaksaminen on vaan todella rajallista.



Yksinollessa paras ystävä.
Kukaan, kuka ei oo itse sairastanut masennusta, ei oikein voi tietää miltä se tuntuu ja se on ihan okei, kunhan ei pahenna tilannetta. Tai kunhan ei yritä esittää tajuavansa ja tietävänsä mikä siihen auttaa. Santtukaan ei tiedä miltä tää tuntuu, mutta se ymmärtää antaa mun olla rauhassa kun sitä tarviin. Mun ei tarvii puhua eikä tehdä mitään. Saan vaan olla, kerätä voimiani ja pian mun sielu vaatii sosiaalisuutta yksinolon jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti