keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Koulukriisikö?

Mun viimeseen neljään vuoteen mahtuu paljon. Neljä vuotta sitten pääsin peruskoulusta, pääsin Tammerkosken lukioon opiskelemaan josta jäin pois Heidin kuoleman jälkeen, pidin hetken vapaata jonka jälkeen oon ollut vuoden Tampereella ammattikoulussa pintakäsittelypuolella, sain Oulusta opiskelupaikan koruartesaaniksi jonka hylkäsin silloisen poikaystäväni kanssa eroamisesta johtuen, olin 1,5v Ruoveden lukiossa jossa tein tappotahtia töitä ( melkein 10 kurssia/jakso, koulussa lähes aina klo 8-16 + itsenäiset kurssit ) koska halusin kuollakseni valmistua samaan aikaan kun muut mun ikäset, loppuajasta elämä meni aivan sekaisin ja sairastuin masennukseen mistä johtuen päätin tehdä radikaalin muutoksen ja muuttaa isäni luo Tampereelle, tein työkokeiluja vuoden verran enemmän ja vähemmän, muutin omaan asuntoon Santun kanssa, opiskelin TAKKissa koulunkäynninohjaajaksi, lopetin opiskelut maanantaina liian kovasta tahdista johtuen ( lähes mahdotonta pysyä perässä masennuksesta johtuen ) ja nyt maanantaina aloitan Tampereen aikuislukiossa ja suoritan lukion loppuun.

Oon siis 20-vuotias enkä oo peruskoulun jälkeen valmistunut mistään. Mä oon saanut opiskelupaikkoja yhteensä 8 joista oon ollu ainakin hetken neljässä ja nyt alkaa viides.

Mä muistan kuinka kova paikka mulle oli kun mun ikäiset valmistu ylioppilaiks tai ammattiin. Mä en kestäny kattoa penkkarikuvia, en ylioppilaskuvia, jopa se teki tiukkaa kun Santtu valmistu, vaikka siitä olinkin hurjan ylpee. Mä en kestäny sitä, että mä en ollu lähelläkään valmistumista. Enkä mä kyllä oo vielä tänäkään päivänä. 





Mä eilen päivittelin mun ystävälle, että herranjumala, tuun olemaan 22-vuotias ennenkuin valmistun ylioppilaaksi ja tää mun 19-vuotias ystävä on jo ammattikorkeakoulussa nyt. Mutta loppujenlopuks, mitä sillä on väliä kuinka vanha oon kun valmistun? Jos oon onnellinen niin miks mua pitäis liikuttaa se, että oon "vasta" 22-vuotias kun pääsen ylioppilaaks? Ei sillä oo mitään väliä, etenkin kun saan rauhassa suorittaa lukion loppuun niin, että se tukee mun masennuksesta kuntoutumista. Ja mulla kiiluu aina vaan enemmän yliopisto silmissä ja näin oon taas lähempänä sitä. 



Eli miksi siis vaihdoin TAKKista, josta olisin valmistunut helmikuussa 2016 koulunkäynninohjaajaksi, Tampereen aikuislukioon, mistä valmistun keväällä 2017 ylioppilaaksi?


Kuten jo aikasemmin mainitsin pariinkin otteeseen, mulla on kaks vuotta sitten todettu masennus ja oon sen vuoks mm. lopettanut ensimmäisen kerran lukion. Mä oon nyt vasta saanut apua siihen ( ihana Suomi.. ) enkä pystynyt kunnolla käymään TAKKin hirveään tahtiin koulua loppuun. Jatkuvia tehtäviä, työharjoittelua, lähipäiviä.. Mun piti valita vaihtoehto, milloin saan keskittyä itteeni ja paranemiseeni täysillä. Ja aikuislukio mahdollistaa sen. Ja mä joka tapauksessa haluan ja aion hakea yliopistoon vielä jonain päivänä joten tää on mulle erittäin hyvä vaihtoehto. 


Onko teillä tarinoita omista "valmistumismatkoistanne"?

- immu

Vanhempani

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka Suuri rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

Vuorossa siis mun vanhemmat. Vanhemmista mulla on myös yleisesti ottaen tekstiä tulossa myöhemmin.

Mutta asiaan siis. :) Mun vanhemmat on eronnu kymmenen vuotta sitten ja nykyään olis hyvin vaikee kuvitella heitä yhdessä. Äiti ja isä on niin erilaisia ihmisiä, että välillä mietin, miten ne on ylipäätään päätyny yhteen sillon aikojen alussa.

Joskus moni aatteli, että mun isä on tosi erilainen kun muut isät musiikkimakunaan hevi, harrastuksenaan kehonrakennus ja tietokoneet. Mä en koskaan nähnyt mun isää mitenkään erilaisena, ehkä hiukan nuorempana kuin muiden isät, sillä isä oli 20-vuotias kun mä synnyin. Isä edelleen harrastaa kehonrakennusta ja aikookin yhä edelleen yrittää kisoihin, musiikkimaku on edelleen sama, mutta yks asia on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mä oon omalla tavalla menettäny isäni. Ihan vaan sen itsekkyydelle. Ja oli kyse mistä tahansa, se menee aina mun ja mun veljen edelle. Mä oon oppinu jo aika varhain elämään asian kanssa, mutta mua harmittaa mun pikkuveljen puolesta, sillä kyllähän se haluais olla isän kanssa enemmän tekemisissä ym. Ja tosiaan, vaikka isä asuu vaan muutaman kilometrin päässä musta ja Santusta, me ei olla nähty kun kaks vai kolme kertaa viimeisen vuoden aikana eikä olla oltu muutenkaan yhteyksissä. Että kauhean läheinen mä en isän kanssa ainakaan enää oo.

Äiti. Mun sankari, mun elämän tärkein henkilö, mun esikuva. Mun äiti on aina omannu älyttömän hyvän huumorintajun ja ihanan, rempseen naurun. Äiti rakastaa kirjoja ja hyviä salapoliisisarjoja, kuten neiti Marplea ja Murdochin murhamysteereitä. Äiti tykkää myös kattoo Grimmiä joka sattuu olemaan myös mun lempparisarja. Äiti on opettanu mulle kaiken ja kasvattanu mut. Kun olin pieni, riideltiin aika usein, mutta nyt ei olla riidelty yli kolmeen vuoteen. Äiti on se ihminen, kenen kanssa yleensä keskustelen kaikesta ja kerron murheet ja surut, samoin kuten ensimmäisenä kerron äidille kaikki ilouutiset. Äiti on varmasti epäitsekkäin ihminen ketä mä tiedän, sillä se aina auttaa muita mm. rahallisesti, vaikka sillä itellä ois kuinka tiukkaa tahansa. Äiti on myös aina jaksanu valaa mun uskoa, että kaikki järjestyy, oli asiat miten huonosti tahansa. Ja äiti on myös vahvin ihminen ketä tiedän. Mun äiti on yksinkertaisesti maailman paras äiti.

- immu 

tiistai 29. syyskuuta 2015

Suuri rakkauteni

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka Suuri rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

Ensimmäinen rakkaus mulla oli ja meni, mutta haluan kirjoittaa sen teini-iän hurman sijaan mun tähänastisen elämäni suuresta rakkaudesta nimeltä Santtu. Okei, kyl sekin alko suht teininä, eli meikäläisen ollessa 18.




Santun kanssa ollaan kotoisin samalta paikkakunnalta ja yläaste oltiin rinnakkaisluokilla, myöhemmin oltiin hetken aikaa samassa lukiossa meidän kotipaikkakunnalla. Moni tyttö huokaili Santun perään jo yläasteella, mutta sillon mä en ollut yks näistä tytöistä. Mun yks entinen kaverikin oli joskus Santtuun ihastunut ja mä yläasteella jaksoin ihmetellä, että mitä kaikki näkee siinä. :D 


Mun ainokaisen lukiovuoden lopuilla ihastuin Santtuun aivan päätä pahkaa. Ja sitä sen suuremmin kaunistelematta, päätin humalassa tehdä asialle jotakin. Potkiaisiltana, yli 2,5v sitten meidän yhteinen taival alkoi. Aluks se oli enemmänkin ystävyyttä joka rupes syvenemään. Meidän "juttu" oli huono asia monien mielestä erinäisistä syistä, mutta jostain syystä se ei kiinnostanut mua tippaakaan. Mä tiesin, että mä haluan olla Santun kanssa enemmän kun mitään muuta. Ja siinä päätöksessä mä myös pysyin. 

Me ollaan todella erilaisia, mutta omalla hölmöllä tavallamme täydellisiä toisillemme. Santtu on rauhallinen ja hiljanen, pelaa jääkiekkoa ja seuraa sitä kaikin mahdollisin tavoin ja on ehkä vähän enemmän semmonen kiltti naapurinpoika, kun mä taas oon todella temperamenttinen ja omistan tosi lyhyen pinnan, oon puhelias ja vastoin yleistä naapurintyttö-lookia mulla on toinen käsi lähes kokonaan tatuoitu ( + tatskat kaulassa, lantiossa, sormissa, nilkassa, jalkapöydissä... ). Santtu on koiraihminen, mä oon kissaihminen. Mä rakastan kuunnella musiikkia, Santulla ei oo mitään hajua mikä Good Charlotte on. 
Mutta meidän vastakohdat täydentää hyvin toisiaan. Kun mä stressaan ja oon hermoromahduksen partaalla, Santtu pysyy rauhallisena ja osaa rauhotella muakin. Santtu on myös enemmän järki-ihmisiä, kun mä taas toimin hetken mielijohteesta ja tunteen mukaan. Hyvä että mulla on aivotkin tässä parisuhteessa joka puhuu järkee mulle! :D

Ja kun puhun suuresta rakkaudesta, sitä tää kyllä on, ainakin mulle. 2,5v yhdessä eikä tunteet oo hiipunu tippaakaan. Päinvastoin. Santtu on ainoo ihminen, kenen kanssa osaisin kuvitella tulevaisuuden.

Onko teillä suuria rakkauksia ollut vielä teidän elämässä?

- immu 

maanantai 28. syyskuuta 2015

Sometimes we need a little magic

Mä oon aina rakastanu erilaisia satuja. Oon lukenut pienestä pitäen fantasiakirjoja, joista mun ehdottomia lemppareita oli ( ja on edelleen ) Ennuskivien mahti ja Lene Kaaberbolin Näkijä-kirjasarja. Mä halusin elää noissa taianomaisissa maissa ja niin mä elinkin, mielikuvituksessani. 



Havahduin tänä aamuna miettimään, kuinka vähän tilaa me enää annetaan mielikuvitukselle. Kuinka moni parikymppinenkään enää osaa muistella, miltä tuntui pienenä kuvitella olevansa joku muu ja elää jossain kaukaisessa maassa, vaikka olikin omalla kotipihallaan? Mielikuvitus on taakse jäänyttä elämää ja vallan ovat ottaneet ammattikorkeiden ja yliopistojen viikottaiset bileillat, sosiaalinen media ja muka-aikuisuus ( in my opinion, parikymppiset eivät ole lähelläkään aikuisuutta vielä ).

Eikä tää koske ainoastaan parinkymmenen ikävuoden saavuttaneita. Nuorilla, jopa ala-astelaisilla tärkeänä asiana pidetään sitä, kuinka monta seuraajaa on instagramissa ja kuinka pukeudut ja miltä näytät. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että meillä hiukan vanhemmilla tuntuu olevan pakollista näyttää mallilta ja omata fitness-kilpailijoiden vartalo ( mulla ei ole mitään fitness-kilpailijoita vastaan, he ovat tehneet kovan työn, mutta mulla on ongelma sitä kohtaan, että kaikkien oletetaan näyttävän samalta ).

Mitä tapahtui mielikuvitukselle? Heitettiinkö se säälimättä roskikseen? 

Mä oon kakskymmentä enkä häpeile myöntää sitä, että mä edelleen joka ilta haaveilen eläväni toisella aikakaudella, eläväni jossain taianomaisessa maailmassa yksisarvisten ja velhojen kanssa, kaukana todellisuudesta.

Kuka opettaa lapsia käyttämään mielikuvitustaan jos mekään ei enää osata käyttää sitä?
Mikä on sun mielipide, onko meillä mielikuvitukselle enää aikaa ja tilaa? 

 

- immu

slowly back to business

Hei vaan hei! Mulla on kulunut puoli vuotta viimeisimmästä blogitekstistä monestakin syystä. Kiire koulun ja työharjoittelun kanssa, motivaation lasku, ideoita kirjottamiseen ei oo ollu ja oon yksinkertaisesti ollut laiska.

Mulla on pari kirjotusta jemmassa, mutta haluaisin aloittaa pitkän tauon jälkeen hauskalla 31 päivän haasteella!


Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka Suuri rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki


Kuljen blogissanikin nimellä Immu, mutta mun oikea nimi on siis Mimosa. Oon 20-vuotias ja asustelen Tampereella poikaystäväni ja laiskanpulskean kissani kanssa. Oon aikas lyhyt, pituutta löytyy n.161cm ja kuten kuvista näkyy, oon brunette. Rakastan musiikkia, kirjottamista, syksyä, Disney-klassikoita, tatuointeja ja kissaani. Musiikkimakuun mulla kuuluu mm. Simple Plan, Paramore, FFDP ja Lorde. 






Harrastan tätä jatkuvaa yritystä bloggailla, kirjottelua muuten vaan ja pyrin liikkumaan jonkin verran kotona. Haluaisin harrastaa tanssia, mutta opiskelijabudjetilla ei hirveästi ylimääräistä pistetä mihinkään, heh. Tällä hetkellä siis ainoa tanssiminen mitä harrastan on omassa olohuoneessa. :D 
Vaihdoin vastikään koulua ja nyt suoritan aikuislukiossa lukiota loppuun ja oon viikonloppuisin töissä Tampereen keskustan baareissa narikkatyttönä. 


Siinä pähkinänkuoressa kuka mä oon ja mitä teen. :) Toivon mukaan saan teidät mukaan lueskelemaan mun jorinoita tästä edespäin!

Ihanaa maanantaita kaikille!

- immu