keskiviikko 25. marraskuuta 2015

I DO

Mä en aio kaunistella asioita. Meillä on ollut Santun kanssa omat ongelmamme viimeaikoina, ollaan aamuyöhön asti saatettu riidellä ja itkee keittiön lattialla, mutta me ollaan selvitty niistä. Me ollaan taisteltu meidän suhteen, meidän rakkauden puolesta. Koska meidän rakkaus on liian arvokasta hukkaan heitettäväks muutaman, kokonaiskuvassa hyvin pienen, iskun takia. Kumpikin meistä on tajunnut, ettei vain halua elää elämäänsä kenenkään muun kanssa vaan halutaan jakaa yhteinen elämä, lopun elämäämme. Mä siis sanoin kyllä. Kyllä, mä tuun sun vaimoks























Asiat ei oo mustavalkoisia. Me ollaan nyt kihlapari, mutta sitä ei oo kiveen hakattu, että meidän pitää pitää häät kahden vuoden sisään. Kyllä me niistäkin ollaan jo puhuttu, mutta me otetaan oma aikamme. Naurettiin, kuinka aikuismainen olo tuli kun ruvettiin miettimään, että ollaan parikymppisiä, kohta kolme vuotta yhdessä ja nyt mentiin kihloihin, hui! Musta ei muutenkaan tunnu siltä, että täytän vain viikkojen päästä 21. Me ollaan muutenkin aina kumpikin oltu naimisiinmenoa ja kihloja vastaan eikä olla ymmärretty koko asiaa, kunnes nyt toistemme kanssa. Me ollaan puhuttu kuinka ei olla koskaan oltu yhtä onnellisia ja mä ainakin haluaisin kuuluttaa koko maailmalle kuinka onnellinen oon!
























Se hetki, kun Santtu pujotti sormuksen mun sormeen. Mä itkin onnesta niin vuolaasti, että olin varma aiheuttavani vesivahingon meidän olohuoneeseen. Me juhlistettiin asiaa ottamalla päikkärit sylikkäin, käymällä kävelemässä ihanissa maisemissa ihanassa säässä, käymällä ulkona syömässä ja vain istuskelemassa ja juttelemassa. Me suljettiin puhelimet ja aiotaan pitää ne kiinni vielä jonkin aikaa. Tottakai me sen verran käytettiin puhelimia päällä, että soitettiin vanhemmillemme, mun isoäidille ja kummitädille sekä parille ystävälle. Ja voin kertoa, että meidän kummankin vanhempien, etenkin mun äidin, reaktio sai mut entistä onnellisemmaks. Jokainen on ollut niin onnellinen meidän puolesta ja meidät on yllättänyt se, että niin moni on sanonut että "jo oli aikakin". Moni on kuulemma odottanut tätä uutista, ollaan sitä kuitenkin sen verran kauan oltu jo yhdessä.

Mä tunnen niin suurta kiitollisuutta kun vilkaisen taakseni ja nään Santun, mun poikaystävän, avomiehen, kihlatun ja parhaan ystävän nukkuvan pieni hymy kasvoillaan ja sormus sormessa. Ja hei, se vihaa käyttää koruja ja nyt se aikoo pitää jatkuvasti sormusta sormessa! Se on musta aika paljon. 

Pahoittelen tätä ällösöpöilysettiä mitä mä tänne kirjoitan, mutta tiedättekö kun mä en sille voi mitään. MÄ OON NIIN ONNELLINEN! 

Ja mä rakastan..

..sun hymyä ja naurua

..sun silmiä, maailman kilteimpiä ja kauneimpia

..kuinka jaksat mun lapsenmielisyyttä




..tuoksua 

..sitä kuinka hyvin kohtelet eläimiä ja muita ihmisiä

..sitä kuinka ymmärrät mua, oli se kuinka vaikeaa tahansa


























..sitä kuinka intohimoisesti suhtaudut jääkiekkoon

..sun pellavaista kiharapehkoa

..sitä kuinka sun täytyy avata juustonaksupussi tunteja ennenkuin voit syödä niitä, koska ne maistuu sen jälkeen parhaimmalta


























..sun huomaavaisuutta ja fiksuutta

..meidän yhteistä, kieroutunutta huumorintajua ja vitsejä, jotka vaan me tajutaan ja joille me nauretaan muiden katsoessa onko meillä vinksahtanut päässä

..sitä kuinka meillä on jo nyt toteutunut "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä" meidän parisuhteessa. Tää ei oo ollut aina helppoa, ei todellakaan, mutta silti me halutaan sitoutua ja pysyä toistemme rinnalla aivan sama mitä vastaan tulee.




..sua.

- immu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti