tiistai 12. tammikuuta 2016

KATEUS ON TUNTEIDEN HULK..

..eli suuri, vihreä, hallitsematon mörkö. Paitsi että Hulk on supersankari ja pelasti Ironmanin kun taas kateudessa ei oo mitään sankarillista

Mä oon yrittänyt tarkoin miettiä, mitä tänne laitan. Oon menneinä vuosina saattanut käyttää blogia avautumispaikkana hetkellisen raivon vallassa ja myöhemmin katunut. Oon todella tulisieluinen ihminen ja terävä suustani joten niin. Nytkin oon pyöritellyt mielessäni tätä asiaa pari tuntia ja päätin lopulta avautua tänne. 

Jokainen joka on pikkukylästä kotoisin, kuten minä, tietää kuinka sen asukkaat rakastaa p*skanjauhantaa ja juoruilua. Monesti saatat jopa kuulla itsestäsi jutun ja ajatella "ai, kiva kun mä itekin sain tietää". Mä oon ollut jo vuosikaudet yks mun kotikylän vitseistä, ilmeisestikin. Musta on aina tykätty levitellä perättömiä huhuja ja juoruja ja mulle on naurettu niin kauan kuin muistan. Ja näköjään näin tapahtuu yhä edelleen vaikken oo asunut yli kahteen vuoteen tossa hemmetin tuppukylässä. Ja tällä kertaa mä diagnosoin sen kateudeks. 

Kyllä, me ollaan menossa naimisiin toukokuussa Santun kanssa. Kyllä, me ollaan aika nuoria menemään naimisiin. 

Mua samaan aikaan huvittaa ja raivostuttaa, että pitääkö toisten asioita heti aina kommentoida? Oon huomannut mm. että meidän tuotua julkisesti ilmi avioliittoaikeet, ihmiset ketkä ovat olleet paljon vähemmän aikaa yhdessä ja ovat meidän ikäisiä, tykkäilevät kuvista joissa lukee mm. huoh kuinka kakarat muutaman kuukauden jälkeen suunnittelevat avioliittoa. Öm.. Me ollaan tunnettu kohta kahdeksan vuotta. Me ollaan seurusteltu kolme vuotta. Asuttu yhdessä yli puolitoista vuotta. Me ollaan 21- ja 20-vuotiaat eli ihan aikuisia. Ja tää on meidän elämä. 

"Ei mitään järkee, ei niiden avioliitto tuu kestään". Mikä sitten takaa, että jos mentäis viidentoista vuoden päästä vasta naimisiin, että se kestäis sillon? Avioliiton kestävyyttä ei mitata iässä. Me ollaan kohdattu monet vastoinkäymiset joidenka kohdalla moni muu olis heittänyt pyyhkeen kehään, mutta me ollaan yhä edelleen onnellisesti yhdessä. Ja me halutaan olla jatkossakin. 

Ei, mä en oo pakottanut tai painostanut Santtua naimisiin. Se ihan itse yllätyksenä kosi. Ja odottaa yhtä innolla meidän häitä kuin minäkin. Kyllä, mä voin päivittää vaikka kuinka monta miljoonaa somepäivitystä kuinka onnellinen oon meidän häistä ja kaikesta niihin liittyvästä. Jos jollakulla menee hermot, ei se oo multa pois. Sitten voi olla seuraamatta mua. 

Huvittava puoli tässä on se, että jos tilanne ois toinen, jos joku näistä henkilöistä olis itse menossa naimisiin, ne olis kuin mä. Onnellisia eikä niitä kiinnostais kuinka nuoria ne on. Eli ehkä ihmiset eivät vaan kestä toisten onnea eivätkä kateuden takia osaa olla haukkumatta, juoruamatta ja ilkeilemättä eivätkä antaa asian olla kun se ei ole heidän elämänsä. 

Me ollaan onnellisia ja se on tärkeintä. Kiitos ja kuittaus. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti