maanantai 21. marraskuuta 2016

RASKAUSVIIKKO 11

Kohta on kulunut kolmisen viikkoa siitä, kun julkistettiin tieto perheenlisäyksestä. Mä ajattelin, että sen jälkeen olis taas helppoa kirjottaa jälleen blogia kun ei tarvinnut salailla mitään, mutta se osottautu hyvinkin vaikeeks tehtäväks. Nimittäin heti seuraavalla viikolla eli raskausviikolla 9, pahoinvointi otti kunnon otteen musta. Oon voinu todella huonosti ja oon ollut ihan älyttömän väsynyt, painoa on tippunut melkein kolme kiloa ja sekin aiheuttaa heikkoa oloa kun ne on lähteny niin lyhyen ajan sisällä. 


Kivut onkin sitten ihan oma lukunsa. Mulla on luonnostaan todella notko alaselkä ja se on jo ennen raskauttakin ollut todella kipeä, mutta nyt kun Nasu on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja mun maha kasvaa vetäen selkää entistä enemmän notkolle, kivut on ihan uusissa ulottuvuuksissa. Enkä oikein usko niiden helpottavan loppua kohden ennenkuin vauva on saatu maailmaan. Tän lisäks mun oikea jalka puutuu jopa kävellessä eikä mikään helpota siihen, ilmeisesti jokin painaa jotakin hermoa, ota nyt noista selvää. Mutta jatkuva puutuminen aiheuttaa myös sen, että jalkaa särkee ihan hulluna ja sen kanssa on vaikea olla. 

Entäpä henkinen puoli kun ensimmäisen kolmanneksen loppu alkaa häämöttää? Mä varhaisultran aikoihin kävin läpi mielessäni todella negatiivisiakin ajatuksia raskauteen ja tulevaisuuteen liittyen sekä välillä itkin hysteerisenä synnytyspelkoa. Suurimman osan negatiivisista ajatuksista oon saanut käsiteltyä ja synnytyspelko on vaihtunut jännitykseen ja odotukseen, ehkä jopa hiukan innostukseenkin, mutta negatiiviset asiat vaivaa vieläkin. Mä nimittäin lopetin masennuslääkityksen ennen kuin sain tietää olevani raskaana ( lopetin jo ihan siksi, että yritettiin lasta ) ja kun siihen päälle isketään hormonien sekametelisoppa, on ahdistus välillä valtava. Oon alkanut ottamaan paineita ihan kaikesta, kuten blogin päivittämisestä, kavereille viestien laittamisesta, siivoamisesta ja siitä jos nukun mielestäni liikaa. Myöskin yhtäkkiä yksin kotona oleminen on alkanut olemaan pääkopalle todella kova rasite.


Mutta mä en oo ahdistuksesta huolimatta ollut koskaan yhtä onnellinen kuin nyt. Mä ootan kesäkuuta kuin kuuta nousevaa ja oon niin innoissani tulevasta pienokaisesta, enkä oo suinkaan ainoa. Tuleva isä on superinnoissaan ja puhuukin usein tulevasta, isovanhemmat odottavat innolla ensimmäistä lastenlastaan ja taitaa tulevat kummitkin odottaa kummilasta saapuvaksi. Kyllä tää 7 kuukautta tuntuu niin pirun pitkältä ajalta, mutta kesäkuussa odotus palkitaan. ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti