perjantai 31. maaliskuuta 2017

NEUVOLAROMAANI

"Tosta mä oon kyllä huolissani"

Lause, jonka oon kuullut nyt muutamaan otteeseen parin päivän aikana. 

Mulla oli eilen aika ravitsemusterapeutille jonne oon alkujaankin raskauden alussa joutunut huonon ruokahalun ja heikonlaisen syömisen vuoksi. Mun syömiset on vähentyneet entisestään koska ruokahalu on ottanut jalat alleen ja lähtenyt jonnekin pirun kauas lipettiin. Syöminen on aika pakonomaista ja nytkin tuli tuomio, että syömistä on pakko lisätä jotta mä jaksan. Vauvahan ottaa säälimättä musta kaiken tarpeellisen, mutta toki mun ravinnonsaanti vaikuttaa Nasuunkin. Jotenkin se iski tällä kertaa päin kasvoja ja nyt ollaankin yritetty pohtia, että miten saisin kaikkea tarpeellista ruoista, jotka menee alas. Santulle kirosin kuinka epäonnistunut olo tulee, kun en osaa edes syödä oikein.

Huolimatta mun vähäisestä syömisestä, mun paino on noussut huimat 13 kiloa eikä mun pää tahdo kestää sitä, että kohta saavutetaan 80kg. Mä ymmärrän, että painonnousu on olennainen osa raskautta ja se nousee pakostikin. Mutta kun peilistä katsoo turvonnut, paljon pyöreämpi ja omenamuodon omaava ihminen, tulee huonon itsetunnon omistavalle ihmiselle väkisinkin lannistunut fiilis. Kroppa ei tunnu omalta ja mielessä pyörii, millainen valas tästä kuoriutuu synnytyksen jälkeen. Mua turhauttaa mun oma ajatusmaailma tän suhteen ja moni siellä ruudun toisellakin puolella varmasti miettii, että huhhuh kuinka vähäpätöinen valituksen aihe. No älä! Jos tälle olis joku on-off-kytkin niin pistäisin sen off-asetukselle asap. Vaikka uskonkin kaiken tällaisen unohtuvan sillä sekunnilla kun se ensimmäinen parkaisu kuuluu. 


Eilen ravitsemusterapeutti, tänään neuvolalääkäri. Lopputulos oli, että vauva voi hyvin mutta äiti.. Ei niinkään. 

Meidän minimies on edelleen pää alaspäin ja saa niin pysyäkin mun puolesta ( vaikka herran jalkapallotreenit mun kylkiluihin ei oo mitään herkkua ). Sykkeet bueno ja liikkuvainen kaveri. Nasu on pituudeltaan aika normipitunen tän ikäiselle vauvalle, mutta kauhean siro ja pienikokoinen muuten. 

Entäs sitten tää äiti-puoli? No, kipeitä supistuksia ja perhanan vihlovia ja viiltäviä liitoskipuja on tullut, mutta kuulemma kroppa vaan valmistautuu varhain synnytykseen. Se huolissaan-puoli onkin sitten mun hengitysvaikeuksista ja yleisestä jaksamisesta johtuvaa. Hengitysvaikeuksiin kun ei auta asennonvaihto, ei astmalääkkeet, ei raitis ilma, ei mikään. Ja kai se kertoo mun jaksamisen olevan lopussa kun välillä tekee leppoisasta olemuksesta huolimatta huutaa ja itkee, että synny jo. Kellä tahansa on jaksaminen lopussa kun ei saa nukuttua, on kipuja jatkuvasti, ei pysty hengittämään ja olo on vaan niin tukala.

Mahdollisesti, ellei näihin asioihin tuo helpotusta mm. ruoan määrän lisääminen, niin seuraavalla lääkärikerralla jutellaan mahdollisesta synnytyksen käynnistämisestä. Mä en haluais käynnistystä, mutta mikäli se on tilanteeseen nähden parhaaksi niin bring it on. Keskusteltiinkin lääkärin kanssa synnytyksestä ja kerroin haluavani pysyä kaukana oksitosiinista ja epiduraalista, mutta en ota siitä mitään suurempaa stressiä. Kivunlievityksissä ykköspaikan otti tällä hetkellä tens-laite ja olis mahtavaa selvitä hommasta ilman epiä. Mutta mikäli synnytys täytyy aloittaa oksitosiinilla ja mikäli en kestä kipua ilman epiduraalia, se ei oo mikään maata kaatava asia. Mulle pääasia on saada minimies tähän maailmaan.

Mä välillä mietin, että miks selitän näin tarkasti jotkut neuvolakäynnitkin ja miten tästä blogista on tullut lähinnä raskaushömppää, mutta niin siinä ilmeisestikin vaan käy kun sisällä kasvaa miniversio susta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti