tiistai 13. helmikuuta 2018

VIISI VUOTTA

Mä yläasteella monesti ihmettelin, että mikä siinä Rouhiksessa on muka niin erityistä, ihanaa ja söpöö? Nimittäin moni tuntui olevan ihastunut tohon ujon oloiseen urheilijapoikaan joka porukassa oli hiljaa ja vain nauroi muiden jutuille. Vaalea kiharapehko, kollarit ja lenkkarit. Sen mä Santusta muistan yläasteelta enkä koskaan sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota, eikä se muhun, awkwardiin emotyttöön. Oltiin ihan eri maailmoista, toisinaan juteltiin vähäsen niitä näitä, ja varmaan viimeiset ihmiset keiden olis kuvitellut päätyvän yhteen.

2013 kaikki muuttui kun palasin kotipaikkakunnalleni Ruovedelle lukioon. Jokin yhtäkkiä Santussa vaan iski ja sitten se iskikin kovaa. Vaikka hetki meidän yhteen päätymiselle oli maailman huonoin ja asiat meni monimutkaisiksi, niin kumpikaan ei lopulta halunnut luovuttaa. Jonkun toisen kohdalla olisin varmaan antanut asian olla. Se on vaikeeta selittää, mutta ensimmäistä kertaa mulle tuli tunne, että tää on nyt se ihminen. Ja voi kuinka oikeessa se tunne olikaan! 








Vaikka meidän alku oli monella tapaa sotkuinen, niin en luopuisi Santusta mistään hinnasta. Jotkut asiat tekisin eri tavalla, mutta Santusta en luopuis. Me ollaan riidelty monet riidat, itketty monet itkut, naurettu lukemattomat naurut ja rakastetaan toisiamme joka päivä entistä enemmän, jos se nyt enää on mahdollista. Me ollaan kuljettu pitkä matka sieltä hädin tuskin 18 kesäsistä tähän päivään, vaikka lopulta viisi vuottakaan ei oo pitkä aika.


Meidän ensimmäisen asunnon olohuone.



2014 elokuussa muutettiin ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Tampereelle ja se on tällä hetkellä meidän pitkäaikaisin asunto missä ollaan asuttu. Mulla on edelleen välillä ikävä sitä pientä 43 neliön asuntoa jossa ehti tapahtua niin paljon. 2015 marraskuussa me mentiin kihloihin. Oltiin oltu todella lähellä eroa, mutta silloiset tapahtumat vain teki kummallekin selväksi ettei kumpikaan halunnut viettää elämäänsä ilman toista ( kuulostaapa dramaattiselta ). Silloin me suljettiin puhelimet ja lukittauduttiin kotiin joksikin aikaa. Voi kuinka monta kertaa me katsottiinkaan Kaksin karkuteillä, heh. Se oli meidän silloinen hyvän mielen leffa ( koska tunnetusti disneyleffat on parhaita ).








2016 toukokuussa isä saattoi mut alttarille Yiruman River Flows In You:n tahdissa ja luovutti mut Santulle. Muistan kuinka hymyilin kuin mielipuoli koko ajan enkä saanut hillittyä hymyäni, en sitten yhtään. Sanottiin "tahdon" ja vietettiin ihanat häät läheisten kanssa. Eikä aikaakaan kun lokakuussa 2016, vain 5kk häistä, raskaustestiin ilmestyi toinen viiva. Muistan kun tein varuiksi vielä digitaalisen testin ja kun siihen ilmestyi sana "raskaana 1-2 viikkoa", soitin Santulle töihin lähes kiljuen. Santtu nauroi ja tuumasi, että "mähän sanoin että sä oot raskaana". Ensin ajateltiin, että kerrotaan vasta jouluna läheisille, mutta arvatkaa pystyttiinkö. Mä jaksoin vissiin sinnitellä iltaan asti ennen kuin kerroin omille vanhemmilleni, Santun vanhemmille kerrottiin parin päivän päästä kun nähtiin.





Ja niin kesäkuussa 2017 tapahtui paras asia, mitä 2013 vuoden tapahtumista on seurannut. Meidän maailman ihanin, pieni kolmikiloinen poika syntyi. Muistan kuinka Santtu kyynelehti kun Mio parkaisi ensimmäisen kerran. Ja ikuisesti tuun muistamaan sen hetken kun tulin suihkusta ja Santtu keinui keinutuolissa aivan uupuneena, mutta hymy huulillaan ja pienen pieni pää ja pipo kurkisti Santun paidan kauluksesta. Enkä vois kuvitellakaan parempaa isää kuin Santtu. Sen suunnattoman rakkauden mikä vallitsee noiden kahden välillä, näkee kilometrien päähän. Santtu on Mion sankari, siitä ei oo epäilystäkään.





Santtu on se joka saa mut kiukustumaan nanosekunnissa, mutta myöskin nauramaan sen jälkeen. Santtu on se kelle voin kertoa kaikki surut ja murheet ja jakaa ilot ja onnen hetket. Santtu on se kehen luotan täydestä sydämestäni ja kenen kanssa oon maailman onnellisin. Kiitos maailman parhaimmalle ystävälle, aviomiehelle ja isälle kuluneista viidestä vuodesta! En malta odottaa kaikkia tulevia vuosia ja niiden tuomia ihania hetkiä ( laittaisintähänsydämenjososaisintällähemmetinuudellakoneellamutkunenosaa ).



maanantai 12. helmikuuta 2018

MEIDÄN VIIKKO

Mun on pitänyt kirjoittaa vaikka kuinka monesti jo, mutta ( kerrankin ) meidän viikko oli täynnä hälinää ja vilskettä. Oon myös saanut monta postausideaa kuluneen viikon aikana, joten lähiaikoina ei pitäis tulla hiljaisia hetkiä kovin montaa! Mutta tosiaan, ajattelin kertoa meidän kuulumiset viime viikon osalta päivä kerrallaan.

MAANANTAI 5.2. Maanantai tais olla ainoa rauhallinen päivä meillä jolloin oltiin kotosalla ja tehtiin mitä normaalistikin. Leikittiin, sorruttiin katselemaan lastenohjelmia hiukkasen, mua väsytti ihan pirusti ja Mio ei oo tahtonut syödä kunnolla hampaiden nro 5 ja 6 takia. Alahampaathan Miolle tuli nelikuisena, kaksi etummaista ylähammasta seitsenkuisena ja nyt kolmas ja neljäs ylähammas tekee tuloaan. Voi kiukkupylly..





TIISTAI 6.2.
Aamulla mentiin Mion päikkäreiden jälkeen läheiseen vauvakahvilaan kuten nykyään joka tiistai. Mua on ruvennut viime aikoina harmittamaan hirveesti kun alettiin käymään siellä vasta kun Mio oli jo 7kk, eli viime kuussa. Olis varmasti helpottanu mun oloo kun olisin saanu raahattua meidät sinne jo paljon aiemmin koska siellä on aivan ihania ihmisiä ja on ihanaa päästä puhumaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa! Koska vaikka mä voin kyllä puhua esim. äitini kanssa kaikesta, niin on sillä jo hetki viimesestä vauvavuodesta ( koska mun "pikku"veli täyttää jo 17v!! ).

Illalla mulla oli tuplatunnit ryhmäliikunnassa ja voin sanoo, että oli niiiiin lähellä että olisin vaan jääny kotiin sohvan nurkkaan torkkumaan. Mutta, kävin bodyjamissa ja cxworxissa. Kerran ehkä mietin siinä, että miksen vaan jääny kotiin koska huonon kunnon takia olin mukamas tekemässä kuolemaa, mutta loppupeleissä jäi taas kerran tosi hyvä mieli! Plus ryhmäliikunnat on mulle se tapa millä nollaan pään arjesta.

KESKIVIIKKO 7.2. Oltiin sovittu heti aamupäivästä Santun serkun kanssa, että treffataan meillä. Santun serkun lapsi, eli Mion pikkuserkku, on siis 1v 3kk ja näin ollen ei pojilla oo kuin 7kk ikäeroa. Pojat olivat aivan innoissaan toisistaan, kiljuivat ilosta toisilleen, leikkivät ja katselivat kirjoja yhdessä ja muiskauttelivat mojovia pusuja toisilleen. Kun pojista oli seuraa toisilleen, me saatiin Santun serkun kanssa jutella ja kahvitella (=juoda teetä koska kumpikaan meistä ei juo kahvia ). Tullaan tosi hyvin toimeen ja hän on mun mielestä ihan huipputyyppi! Sain myös tuon isomman, joskin kevyemmän, herran syliini kirjaa lukemaan kun meidän pikkutyyppi oli pikanokosilla. Niin ihana. 





Illemmalla pyysin Sonjan visiitille, sillä aiemmasta vierailusta jäi kahvitarjottavaa yli. Kahvit jäi kyllä aikalailla juomatta, sillä Santtu oli hakenut jotain xtran kahvia mitä ei kuulemma saanut alas. Sinänsä en ihmettele. Musta on ihana seurata kuinka Sonja touhuaa kummipoikansa kanssa ja kuinka Mise tykkää kummitädistään ihan älyttömästi!

TORSTAI 8.2. Tää viikko oli aika vauvatreffien täyteinen, nimittäin torstaina ihana pikkuneiti saapui äitinsä kanssa meille. Mio oli aivan ihastuksissaan ja anniskeli pusuja mitä neiti ei ihan arvostanut. Mio osaa olla hiukan tunkeileva välillä koska on niin haltioissaan muista ihmisistä, varsinkin vauvoista ja lapsista! Parit mielensäpahoittamiset tuli vähän kummallekin kun kiellettiin ottamasta leluja toisten käsistä tai tukistamasta toista. Ja en oikeesti voi korostaa tätä tarpeeksi: on niin ihanaa päästä puhumaan ja viettämään aikaa muiden äitien kanssa jotka ymmärtää sen elämäntilanteen!




Tiistait ja torstait on mulle ryhmäliikuntapäiviä ja taas oli sellanen olo, että en varmasti mene vaan jään kotiin nukkumaan. Yrittäkääkin saada mut lähtemään sohvalta! Noh, niin siellä vaan taas oltiin klo 19:10 valmiina hikoilemaan vaikka edelleen oli sellainen nukahdanihanjustpystyynantakaamunnukkua-olo. Siitä huolimatta taisin tehdä kovempaa kuin aiemmilla kerroilla. Illalla ei paljo tarvinnut hakea unta..

PERJANTAI 9.2.
Pysyttiin kotosalla ja Mio vetäs mun yllätykseks kahdet 1,5h päikkärit. Yksi perhetyöntekijöistä kävi tuomassa meille pari kulttuuriseteliä joilla päästään mm. vauvojen värikylpyyn ja Santtu mahdollisesti menee isä-vauva-sirkuskurssille. Illalla mun kummitäti kävi nopeasti ja voi että kuinka ikävä mulla olikaan ollu! Pitäis pyrkiä näkemään useammin kun ei meilläkään mikään kovin suuri välimatka oo, mutta se aina vaan jotenkin jää.

LAUANTAI 10.2.
Oli kunnon "juostaan pää kolmantena jalkana"-päivä. Sain kyllä ihanasti nukkua aamukymmeneen kun Santtu heräs Misen kanssa ja mun piti herätä vasta laittamaan Mio päiväunille. Päikkäreiden jälkeen suunnattiin maalikaupoille ( pian tulossa muutoskuvia ja kirjoitusta meidän pikku projekteista! ) josta haettiin suoraan Sonja kyytiin, tiputettiin Santtu kotiin ja lähdin Sonjan ja Mion kanssa ikeaan. Tää oli just sellanen perus "haen vaan yhden jutun, ai katos mikä kiva juttu tossa on!"-reissu ja tarttu vähän yhtä sun toista mukaan vaikka mä oon ihminen joka lähes juoksee ikean läpi eikä oo siellä yhtään kauempaa kuin on pakko. Mutta tollakin reissulla oli suuri apu, että Sonja oli mukana ja no, kai se nyt on sanomattakin selvää, että Sonja on mun paras ystävä joten rakastan viettää aikaa sen kanssa!

Kotona Sonja auttoi mua pohjamaalauksen kanssa. Ollaan molemmat käyty pintakäsittelyalaa ammattikoulussa ja kyllä sieltä jotain oli takaraivoon jäänyt. Toisaalta olis aivan ihanaa työskennellä maalarina, mutta mun piti silloin lopettaa se koulutus astman ym takia kun ei keuhkot kestäny ( ja diipadaapa lopeta nyt se lätiseminen rouva Rouhiainen ).

Illalla heitettiin Sonja kotiin ja käytiin vielä mun isällä koska myös mun mummi oli siellä. Mio heräs just kun nappasin sen autosta syliin joten hetken aikaa oli kummissaan ja ehkä pieniä vierastuksen alkeita oli havaittavissa, mutta kun sai seurailla hetken kissan touhuja ja herätä rauhassa niin kohta jo revittiin pappaa (=mun isää siis) parrasta ja nauraa räkätettiin. Toki siinä sivussa käytiin myös lattialla mönkimässä kisun perässä ja syömässä imuria.

SUNNUNTAI 11.2.
Sunnuntain piti olla meillä kotona yhdessä hölläilypäivä, mutta oli kauppareissua ja Santtu kävi Ilkan kanssa viemässä tv-tason Ilkan luo. Mio veti 1,5h taas unta palloon sillä välin ja ilta meni mulla maalaamisen parissa.



Tän kirjottaminen tuntu takkuavan mulla koska oon huomannut, että on vaikea kirjoittaa kiinnostavasti perus päivän kulusta. Jotkut sen osaa, itse en niinkään.  Mutta toivottavasti en puuduttanut teitä ihan nukuksiin asti! 

perjantai 2. helmikuuta 2018

VAAVERTSON 8KK

Mio hamuilee pinsettiotteella minikokoisia maissinaksurinkuloita ja välillä pysähtyy katsomaan, että mitähän sitä iskän lautaselta sais napattua noin vaivihkaa. Välillä Mio kurkkaa isänsä selän takaa, hymyilee ja pudistelee päätään. Mulla on taas tällainen hetki, etten suostu uskomaan mun vauvan olevan jo niin iso. Koska vasta hetki sitten Mio oli pieni, just ja just päälle kolmikiloinen ja kaikkiin vaatteisiinsa aivan liian pieni. Muistan kun päästiin kotiin niin Santtu joutui heti seuraavana päivänä käymään ostamassa vauvanvaatteita, niin pieniä kuin vain löytyi. Ja nekin oli liian isoja. Ja joka kuukausi mä edelleen kauhistelen tyypin kasvuvauhtia ja haikailen niiden ensimmäisten hetkien perään. 





Asiat jotka on nyt pop: kasvis-broilerisose, kaikki sormiruoka, kävelyauto, imuri, johdot, ylipäätään kaikki kielletty mihin ei sais koskea, kuolapusut, ikkunasta katselu, jumppapallo, kylvyt ( yhä edelleen ), seisoskelu kun isä tai äiti auttaa, hupparin narujen syöminen ( tää on todella iso riesa nykyään ), lamput, hampaiden harjaus, lauleskelu, vauvakavereiden näkeminen, eläimet, kauppareissut, pillimuki, kauha ja kutitukset.






On myös paljon asioita joita ilman vaavertson voisi pärjätä. Kuten vaikkapa vaatteet. Se on mielensäpahoittajan mielestä niin suuri vääryys kun hänelle vaihdetaan vaatetta päälle. Ja voi hyvä luoja jos äiti erehtyy laittamaan ulkovaatteet! Sitä ei sitten suvaita ollenkaan vaan väännetään itsensä niin kaarelle kuin vain ikinä saadaan. "Vaipanvaihto on myös aivan kamalaa, siis miettikää nyt kuinka äiti kehtaa vaihtaa minun märän vaippani kuivaan. Ne myös kehtaa kuvitella, että minä nukkuisin päikkärit. Pyhpah, ei mulla oo aikaa semmoisiin!" 





Mio on kova pudistelemaan päätään, naureskelemaan, hokemaan "babababa" ja "eieieiei". Asioita ja esineitä pitää tutkia pikkutarkasti ja Mio ryömii ihan hurjaa vauhtia huoneesta toiseen. Mio osaa istua ilman tukea selkä suorana ja tosi tukevasti, muttei osaa vielä nousta itse istumaan. Mio on 11,2kg ja 74,5cm mörssäri. Me saadaan nauttia leveistä hymyistä, pusuista ja naurusta joka päivä. Vaikka usein on aika rankkaakin, nää 8 kuukautta ovat olleet elämäni parhaat! En vaan voi käsittää, että meidän pieni täyttää pian vuoden! 

torstai 1. helmikuuta 2018

"OLISINPA SUPERMUTSI"

Toissapäivänä illalla katselin riemusta kiljuvaa Mioa kun Santtu tuli töistä. Oltiin oltu koko päivä kahdestaan Mion kanssa ja Santtu ehti kotiin juuri Misen iltapuuhiksi. Santtu syötti Miolle iltapalan ja mä keräsin sillä välin lelut lattialta hitain liikkein, sillä mun selkä tuntui olevan hajoamispisteessä. Kylpy, vielä vähän ruokaa, iltatissi ja unille. Lysähdin sohvalle ja huokaisin Santulle:

                                       
"Olisinpa supermutsi"



Mä podin huonoa omaatuntoa... No, kaikesta. Musta tuntui, että mä tein niin kovin vähän Mion eteen muihin äitiin verrattuna. Me käydään harvakseltaan missään, kerran viikossa pyritään käymään läheisessä vauvakahvilassa. Me ei käydä vauvauinnissa, muskarissa tai missään muissakaan kerhoissa. Tuttujen lausahdukset, kuten "ei se lapsi ilman sisarusta opi sosiaalisia taitoja tai jakamaan", pyörii päässä vahvoina ja mietin, laiminlyönkö lastani ja lapseni tulevaisuutta kun ei käydä juurikaan missään mun väsymyksen ja ahdistuksen takia? Riittääkö kerta viikkoon tai kahteen muiden lasten näkemistä?

Entäpä sitten se ruokailu? "Oot huono ja laiska äiti kun oot syöttäny tänään pelkkää sosetta"-ajatus iskee ja lujaa. Meillä ei oo joka aterialla sormiruokaa, ei välttämättä ihan joka päiväkään mitään maissinaksuja kummallisempaa. Ja sormiruokailu meillä koostuu lähinnä parsakaalista, palsternakasta, mikromunakkaasta, kurkusta ja vesimelonista. Sekä sitten niistä naksuista. Mutta kun tuo ajatus iski, niin äkkiä kaivamaan kaappia ja valmistamaan ateriaa herralle. Toki instagramiin laitetaan story, että "hehheh Mio tilas parsakaalia ja palsternakkaa, kyllä mekin syödään sormiruokaa, kattokaa vaikka, en mä oo huono äiti". 

Vaunulenkit on yks murheenkryyni. Musta tuntuu, että muut käy päivittäin todella monella ( ja pitkällä! ) lenkillä. Toki osa vauvoista suostuu nukkumaan vain lenkillä, mutta ite oon mennyt siitä mistä aita on matalin koska meillä se onnistuu. Nimittäin nukutan Mion lähes aina parvekkeelle päikkäreille. Toki me käydään kävellen kaupassa ja välillä tehdään kans lenkkejä, mutta tuntuu että pitäis tehdä niin paljon useammin ja enemmän. Se on se lähtemisen vaikeus.. Huoh. Tätäkin kirjoittaessa stressi ja paineet meinaa puskee päälle ja yritän parhaani mukaan työntää niitä sivummalle. Samalla kun meidän vaapero nukkuu parvekkeella. Voi kuinka ihailen niitä ketkä jaksaa ja tekee.





Meidän koti on sotkuinen 90% ajasta. Tiskit laittamatta, leluja ja vaatteita siellä täällä, pyykkivuori lisääntyy ja sänky on petaamatta. Ja kun Mio ryömii mun luo kiskomaan mua kollareiden lahkeesta, nostan lapseni syliini ja pieni itku kurkussa puhelen.

"Anteeks ettei äiti oo tehnyt enempää. Mutta kai sä tiedät, että äiti ja isä rakastaa sua ihan mahdottomasti? Niin paljon ettei siihen kuule sanat riitä. Äiti yrittää olla parempi jatkossa."


Ja kun tuo pieni ihminen katsoo suoraan mua silmiin ja väläyttään leveän hymyn tarttuen mua poskista ja antaa mojovan kuolapusun, mietin seuraavaa. Me ei mennä koko aikaa, eikä edes joka päivä. Meillä on sotkuista, mutta se on tulosta siitä, että vietetään Mion kanssa aikaa jättäen kotityöt hetkeksi taka-alalle. Laulan Miolle ja tanssitaan ympäri olohuonetta. Pusutellaan ja sylitellään, leikitään ja luetaan satuja. Meidän kotona jokaista itkua kohden raikuu ainakin tuplasti enemmän naurua joka kumpuaa suoraan tuolta pienestä sydämestä.

Ehkä kaikesta huonosta omatunnosta huolimatta, mun ei tarvii olla supermutsi. Ja ehkä mäkin teen jotain oikein.